sunnuntai, 4. lokakuu 2009

Äiti, miks tolla on tuollaiset hienot vaatteet? (esikoinen herättää ajattelemaan vaatetusta...)

Myönnän kyllä, että meillä käytetään "kotiasuja" (kaunis ilmaisu niille lötköttäville rönttävaatteille joita kaapissa on ihan liikaa) enemmän kuin yleensä. Nyt kun esikoisen kaverit ovat alkaneet pyöriä enemmän meillä, on minunkin pitänyt hiukan katsoa tarkemmin mitä päälläni on. Ettei aina olisi päällä ne samat reikäiset pöksyt ja kaksi numeroa liian iso ja pesussa venynyt t-paita. Ah niin ihanat ja mukavat päällä, mutta auttamattomasti ei-niin-ihanat julkiseen näyttelemiseen, saa pian poika kuulla kavereiltaan kuittailua äidin vaatetuksesta...

 

Sama linja jatkuu miehen asuissa, tosin hänen vaatteissaan ei noita reikiä vielä niin paljoa ole kun ovat kuitenkin vähän uudemmat kuin minun. Kuopuksen päällä yleensä on ollut olohaalareita, siis kun ollaan vaan kotona eikä lähdetä mihinkään. Kokohaalari on helppo pukea ja käyttää, vaipanvaihto käy sutjakasti eikä tarvitse tapella kaiken maailman nappien kanssa. Haalarissa pääsee liikkumaan hyvin ja muutenkin siis kovin käytännöllinen vaatekappale kertakaikkiaan.

 

Jos tarvitsee lähteä ulos, kauppaan tai neuvolaan tai kyläilemään, vaihdan kuopukselle bodyn ja pöksyt, mielestäni hiukan siistimmät kuitenkin. Tässä yhtenä päivänä kun yllättäen kuopuksen oksennus-session jälkeen kaikki haalarit olivat pesussa, kaivoin kaapista siis bodyn ja college-pöksyt, niitä meillä riittää vaikka miten paljon mutta jotenkin vaan ne haalarit nappaa helpommin kaapista mukaansa. Kuopus ei mitenkään koskaan kommentoi vaatetustaan, vaan painelee menemään yllättävänkin nopeasti vaatteissa kuin vaatteissa, tarpeen tullen vaikka ilman vaatetustakin. Sehän kaikkein mukavinta onkin, vaipanvaihdon yhteydessä livahtaa karkuun peppu paljaana kontaten pitkin olkkaria. Vielä pojalle kelpaa äidin valitsemat vaatteet, muutaman vuoden päästä ollaan taas tilanteessa, jossa neuvottelutaidot ovat tarpeen saadakseni pojan pukemaan vaatteet yllensä. Muistelen vaan miten esikoisen kanssa aikoinaan "keskusteltiin" vaatetuksesta...

 

Esikoinen tuli koulusta ja ihmetteli kovasti miksi kuopuksella on "tuollaiset hienot vaatteet". Taas sai lapsen lause miettimään omaa käyttäytymistään ja valintojaan arjessa. Tosiaan... meillä ei todellakaan vaatteilla koreilla kotona, mutta mennäänkö me sitten jo liikaa sinne toiseen ääripäähän? Kesällä kun tajusin pojan kavereiden merkityksen meillä, hankin muutamia siistejä perusmekkoja mitä vetää nopeasti päällensä ja missä viihtyy suht hyvin, eikä tarvitse hävetä asuaan. Toisaalta, kuopuksen haalarit ovat kyllä ihan siistejä, ei mitään rönttävaatteita vaikka kirpparilta hankittu onkin. Eli ei minun tarvitsisi poikien vaatteista huolissani olla, ehkä enemmänkin aikuisten "kotiasuista", tai no ehkä kuitenkin omista vaatteistani kuitenkin. Taidan olla meidän perheen rönttä-maakari...

 

Esikoinen myös mieltää farkut "hienoiksi vaatteiksi", vaikka hänellä niitä tuolla kaapissa olisi käyttöä varten, mutta koska verkkarit on mukavammat päällä enkä ole pakottanut häntä farkkuihin kuin juhlissa, farkut on "hienot housut". Joo, kauhistelkaa vaan, meidän perhe pukeutuu huonosti juhliin kun pojilla ei ole suoria housuja kaapissa. Aikuisilla on täydet "ykköset" juhlissa ja pojilla tummat farkut tai sammarit ja juhlapaidat.

 

Mutta... joo... loppujen lopuksi, vaatetus on aika pinnallinen asia, jos ihmistä sen perusteella arvioidaan. Valitettavasti tähänkin törmää toisinaan, joskus useamminkin, riippuu missä liikkuu. Esikoisen myötä minunkin "maineeni" kylällä on parantunut, "Onx toi sun äiti?" "Ai jaa, moikka J:n äiti!" kuuluu kaupassa. Olen juuri tottunut olemaan kummajainen mustine vaatteineni, mutta nyt minun pitääkin sopeutua olemaan vaan J:n äiti, siis ihan ihminen, ei tartte tuijottaa enää. Näin maailma muuttuu ja minäkin muutun, näköjään. Ihan kiva jos kylän nuorempi sukupolvi jo jättäisi erilaisten ihmisten avoimen tuijottamisen ja tuomitsemisen. Vanhemmalle väestölle tuollainen muutos onkin paljon vaikeampaa, mutta nuorissa on tulevaisuus ja meidän nuorilla alkaa olla "hienot vaatteet" useammin päällä. Ja mulla myös... se on nyt päätetty!

täydenkuun aikaan laskeutuvat lentoliskot

 

maanantai, 14. syyskuu 2009

Äiti, onkohan mulla tunto-ongelma? (ihmettelyä kuopuksen ylisopeutuvaisuudesta...)

 

Kuvittele seuraava tilanne: ”Lapsi, 8kk, ryömii pitkin parkettia sohvan viereen ähisten ja puhisten. Kädet hapuavat sohvan reunaa. Yläruumis nousee ja hän on polvillaan tukien käsillään pehmeään kankaaseen. Onnellinen ilme kasvoillaan hän katsoo ympärilleen, näkeväthän kaikki miten pääsin tähän ihan itse? Jalat alkavat vapista väsymyksestä, mutta mieli ei anna periksi laskeutua varovaisesti istumaan. Huojunta jatkuu, pää heiluu puolelta toiselle. Kädet irtoavat lopulta. Sekunnin ajan lapsi yrittää pitää itsensä pystyssä, mutta painovoima on armoton. Yläruumis alkaa kallistua uhkaavasti taaksepäin. Ja sitten se tapahtuu… Kops! Suoraan takaraivolleen lattialle.”  
 
                      Miten sinun kuvitelmissasi tilanne jatkuu? Itkua ja huutoa tottakai, sattuuhan tuo paljon! Lohdutusta ja sylitteylyä, tutti suuhun ja isin tai äidin syliin. Ok, otetaan seuraava tilanne.
 
                      ”Lapsi, 5kk-8kk, lähdössä ulos vanhempiensa kanssa. Äiti pukee, lapsi istuu sylissä. Vaatteet päällä ja kohti ovea. Aurinkolasit vielä lapsenkin silmille ja hattu päähän.”
 
                      Sinun vuorosi taas? Missä pukemisen aikainen kiemurtelu? No kyllä lapsi ainakin lasit päästä nakkaa, tai yrittää kiskoa hatun pois kutittamasta. Ok, yksi tilanne vielä.
 
                      ”Taas istutaan eteisessä pukemassa. Lapsi saa elämänsä ensimmäisen kerran kengät jalkaansa. Tähän mennessä aina hän on ollut paljain varpain tai sukkasillaan. Mitä lapsi siis tekee?”
 
                      Kieltäytyy nousemasta kengät jalassa? Katselee ja ihmettelee niitä? Yrittää ehkä ottaa ne jopa pois jaloistaan?
 
                      Ei, ei,ei! Metsään meni jotta humahti! Siis eniten ensimmäisessä tilanteessa lasta häiritsee se, että kädet ei vielä jaksaneet pidempään. Pieni kitinä ehkä, mutta eikun ylös uudestaan kunnes jälleen kopsahtaa. Pukemisessa hän istua tönöttää paikoillaan ja antaa rauhassa pukea. Katsoo vain ympärilleen josko jotain mielenkiintoista näkyisi. Hattu, pipo, aurinkolasit… aivan sama, ei hän tunnu edes huomaavan niitä, saati häiriintyvän niistä. Samoin nuo kengät, ei pienintäkään reaktiota! Ei voi olla tervettä touhua, tai touhuamattomuutta. Sen verran olen lapsia jo työksenikin pukenut ja heidän menoaan seurannut, että luulen omaavani jonkinlaisen vertailupohjan. Jos kuopuksen pipo on vinossa ja toisen silmän päällä, ei haittaa, näkeehän sillä toisella silmällä vielä. Vasta jos molemmat silmät on peitossa, voi käsi hiukan heilahtaa pipon suuntaan, muttei liian innokkaasti kuitenkaan. Kai joku tän pipon joskus mun silmiltä pois ottaa, jos ei, niin ollaan pimeässä sitten…
 
                      Kun poika haroi paljon korviaan ja oli kovin kränäinen, laitoin pienestä suihkepullosta aloe veraa hänen korviinsa. Hiukan pelkäsin mikä huuto siitä tulisi, mutta ei reaktiota, lähinnä hän odotti milloin pääsisi sylistä pois ja takaisin lattialle lelujen luo. Joo, huolestuttavaa, tiedän… Sormet jos jää oven tai laatikon väliin, kitinää on sen aikaa että pääsee irti. Vaikka sormet punoittaa, ei kipuitkua lainkaan. Eikä hän tarvitse lohdutusta tai sylittelyä, kunhan pääsee taas jatkamaan tohujaan, se riittää.
 
                      Huomenna on neuvola, pakko kysyä tästä asiasta siellä. Onko olemassa jotain tautia, johon ”oireet” sopisivat vai onko kuopus vain ruohonkorren tai kiven murikan tasolla tuntoärsykkeiden kanssa? Niin kuin kylpyvesi… aivan sama onko se lämmintä ja viileää, kunhan tekemistä riittää, esim. kylpyankka kaverina. Näin on ollut ihan pienestä asti, kylvettäjän käsi väsyi totaalisesti kun poju vaan lillui tyytyväisenä viilenevässä vedessä vaikka kuinka kauan.
 
                      Tiedän kyllä, että maailmassa on muutama ihminen joka ei tunne kipua, tai lämpötilan vaihteluja. Äärimmäisen harvinaisia tapauksia, enkä oikein usko kuopuksen kuuluvan heihin, mutta kuitenkin… Missä menee raja terveen tilanteisiin sopeutumisen ja huolestuttavan ylisopeutumisen, hällä väliä millään missään- tyypin, välillä? Kertokaa, oi se mulle kertokaa!
 

tiistai, 8. syyskuu 2009

Äiti, sä olet sellainen ”Markka Tatti!” (meidän perheen valtakuvioista)

 

Meillä katsotaan ja on katsottu paaaaljon eläinohjelmia. Kaiken kokoiset ja näköiset ja karvaiset ja kotimaiset ja ulkomaiset elukka-ohjelmat kuuluvat minun ja poikien suosikkeihin, kun telkkari avataan ja katsottavaa valikoidaan. Jotenkin aikojen kuluessa eläinten maailma tuntuu siirtyneen myös olohuoneeseemme, ruudun ulkopuolelle. Varsinkin esikoinen on tuntunut löytävän jokaisesta ohjelmasta jotain meitä koskevaa, yleensä hän lajittelee meidät sukupuolen ja lajin mukaan. Kuopus on vaikka pikkuhylje, hän itse hylje, mies mursu ja minä joko jättihylje tai ryhävalas… Todella imartelevaa… eikä mun lajimääritelmä muutu vaikka minä muutun, reilun kymmenen kilon painon pudotus ei pudottanut mua suurimman ja mahtavimman eläimen paikalta. No, onneksi minä itse tiedän, että suurimmat valas-vaatteeni on nyt matonkuteina, tosin olisihan se mukavaa jos joku muukin sen huomaisi. Mutta pojat on poikia ja miehet miehiä, ei niiltä kannata liikoja vaatia… Eivät kuitenkaan suostuisi katsomaan keijukais-ohjelmia edes mun mieliksi, jos vaikka saisin välillä jonkun kevyemmän tittelin itselleni.
 
                      Minulle eläimistä perheessämme tulee mieleen lähinnä ameebat (ovatko ne eläimiä?), kun katson tiettynä aikana illasta sohvalle päin. Lötköjä pötköjä makaa ja röhnöttää sikin sokin, niin ettei osaa heti sanoa, mistä yksi alkaa ja mihin toinen loppuu. Päiden määrästä on helpoin tarkistaa perheen väkimäärä, kaksi karvaista ja kaksi tai kolme vähemmän karvaista kun löytyy, niin ovet voi lukita. Liiat heitetään ulos ainakin yön ajaksi…
 
                      Miehen määritelmä itsestään eläimenä: ”aivan selvästi atleettinen ja mahtava alfa-uros!” (just joo ja heh he) Laumansa vartija ja suojelija, karvainenkin välillä, riippuu miten usein jaksan patistaa hänet leikkaamaan ja kampaamaan naama-karvansa. Mutta onhan se helppo suojella laumaa, kun sopivan tv-ohjelman avulla saa lauman koottua samalle sohvalle. Ja se pinon alimmaisena oleminenkin perheen suojelua, ei ainakaan sohvan vieterit pääse ketään muuta pistelemään. Urheana hän ottaa pistot vastaan ja lunastaa näin oikeuden saapua ruoka- ja juomapaikalle ensimmäisten joukossa. Ei tosin ihan ensimmäisenä, esikoinen saa yleensä todeta tilanteen vaarallisuuden ensimmäisenä. Hyökkäävätkö piilevät krokotiilit (oliiveiden tai dr Pepperin muodossa) pinnan alta, vai uskaltaako sitä käydä ravinnon kimppuun ja täyttää kupunsa nauttien vaarattomasta ympäristöstä? Ruoan jälkeen onkin hyvä viihdyttää perhettään esittelemällä ”atleettista” vartaloaan eri asennoissa. Homer Simpson-boksereissaan olohuoneessa keikkuen ja erilaisia bodaus-asentoja epätoivoisesti matkien, hän saa minut ja esikoisen tirskumaan ja hirnumaan naurusta kunnes anomme armoa silmät kyyneleissä ja mahat kipeinä. ”Juu, juu, kyllä sä olet todellinen alfa-uros! Mutta lopeta jo, pliiiis!”
 
                      Minä, siis juuri minä, olen ”Markka Tatti!”. Eli esikoinen-suomi-esikoinen sanakirjaa apuna käyttäen teen teille selväksi: Minä olen Matriarkka! Eli rakkaan norsu-laumani ehdoton johtaja, vanha ja ”viisas”, kunnioitettu tiennäyttäjä! Hah hah haa, siitäs saitte! Muistakaakin tuo, mat-ri-ark-ka! Olen kyllä ainoa nais-puoleinen immeinen asunnossamme, siis silleen vakituisesti kirjoilla oleva. Korvatkin hiukan höröllään, kärsä uupuu, mutta eihän kukaan ole täydellinen. Ja juu, kyllä, munhan se viimeinen sana taitaa yleensäkin kaikessa olla… Ei siksi että alamaiseni alistuisivat edessäni ja polvistuisivat säännöllisesti, tai tarjoaisivat sen viimeisen pähkinän minulle, vaan ihan siksi että mies… no, hälle vaan melkein kaikki on ”ihan sama, päätä sä”. Enkä enää jaksa alkaa kalastaa sitä mielipidettä tai tahtoa sieltä väkisin esiin, menisi liian hitaaksi meidän arki. Kysyn asioita, ja jos ei pysty sanomaan selvästi mitä haluaa, tai vastaa tuon ”ihan sama” tai ”joo joo” (jolloin tiedän ettei taaaaskaan ole kuunnellut yhtään mitään mitä mä höpötän), teen päätökseni ja seuraukset saa kestää. Ei valitusoikeutta jälkikäteen, tyydy kookospähkinään tai ole ilman! ”joo joo”…
 
                      Oi elämä ja eläimet! Perheemme elämä sujuu suht mukavasti kaikkine eläinlajeineen, matriarkka ja alfa-uros, hylkeet, ameebat, kissat, mursut ja muut oliot, kaikki sulassa sovussa, ainakin lauantaisin kun kokoonnumme yhteiselle aterialle karkkipussien ympärille, suut sokerissa ja silmät telkkaria tuijottaen… jokohan eläinohjelmat alkaa, ottakaa sipsejä välillä ettei tule pelkkää sokeria! ”joo joo!”
 
                     
 

perjantai, 4. syyskuu 2009

Äiti, ollaanko yhdessä? (kun esikoinen itsestään muistutti)

Arki alkoi muutama viikko sitten. Mitä se tarkoittaa meidän perheelle ja perheessä? Aamulla nousen esikoisen kanssa valmistautumaan kouluun lähtöön, kuopus roikkuu jaloissa tai on sylissä kun ei malta leikkiä leluillaan jos muut touhuavat jotain lähellä. Vielä kun mies on työtön, aamut ovat hiukan rauhallisempia, kun hän on pikkuisen kanssa, tosin kuopus haluaa usein sinne missä isovelikin on, eli keittiöön ryömiipi hän meidän seuraksi. Päivät menee kuopuksen ehdoilla, leikitään, syödään, nukutaan ja kitistään. Mä touhuan kaikenlaista, yritän nauttia ”vapaasta” kun mies on pojan kanssa. Surffaan netissä, ompelen, näperrän nukkekodin parissa. Kohta olen päivät kahdestaan kuopuksen kanssa, sitten ei enää tehdä mitään omia juttuja, ei tosiaankaan, hyvä jos vessassa saan rauhassa käydä. Kuopus ei nuku päiväuniaan mitenkään tiettyyn aikaan tai tietyn aikaa, puolen tunnin tirsoja silloin tällöin. Joskus hän yllättää ja vetäiseekin melkein parin tunnin unet, mutta se on harvinaisuutta.

 
                      Riippuen päivästä, esikoinen kotiutuu 13-15, ja sitten yritän päästä hänen kaverikseen tekemään läksyjä. Joskus se onnistuu, yleensä ei. Ellen ota kuopusta mukaan ja lahjo häntä jollain pienellä naposteltavalla olemaan hetken hiljaa, ei kovin rauhallista… Välipalan jälkeen esikoinen häipyy kavereidensa luo tai omaan huoneeseensa pelaamaan jotain tai rakentamaan Legoilla yhä uskomattomampia vekottimia ja härveleitä ja lentoaluksia. Turvaportti ovessa sulkee tien kuopukselta ja sekös häntä kiukuttaa, Legoja olisi mukava maistella… Iltapäivällä laitan sapuskan, pyrimme syömään yhdessä koko perhe, kuopus napostelee mitä milloinkin tai syötän samalla hänet oman ruokailun ohessa, jos hänellä sattuu olemaan ruoka-aika. Kun mitään rutiinia noissa nukkumisissa ja syömisissä yrityksistämme huolimatta ei ole, elämämme on hieman sekavampaa kuin mitä näiltä osin toivoisin.
 
                      Ilta menee omia menojaan kuopuksen kanssa ja tv:tä katsellen, joskus katsotaan joku leffa koko porukalla. Paitsi kuopus, joka touhuilee omiaan ja vaatii unia ja ruokaa ja kitisee. Eipä vieläkään kovin rauhallista… Jos muuta ei ole, mä jatkan nukketalon parissa samalla kun viihdytän pienintä. Suihkujen ja kylpyjen jälkeen iltapalalle, se meneekin ihan hulinaksi, yleensä vain esikoinen syö jotain ja muut koheltavat muissa touhuissaan. Mies alkaa rauhoitella kuopusta yötä varten ja minä patistelen esikoista sänkyyn päin. Kerran vielä kuulen miten ärsyttävää ja inhottavaa on kun on koulua ja joka aamu täytyy nousta ja syödä ja pestä hampaat ja pedata sänky ja lähteä kouluun ja ja ja… Joo, joo, hyvää yötä vaan ja kauniita unia sinullekin kultaseni. Jos on ”hyvä” ilta, molemmat pojat pysyvät sängyissään hissukseen ja nukkuvat kymmenen jälkeen. Aikuisten ”oma aika” menee sohvalla telkkua tuijotellessa, netissä tai nukkiksen kimpussa. Ennen puolta yötä sammuu valot koko kämpästä…
 
                      Kun esikoinen eräänä päivänä kysyi ”Äiti, ollaanko yhdessä?” havahduin hetkeksi. Siis mitä? ”Oltaisko joku päivä ihan kahdestaan?”, hän tarkensi. Pakko myöntää, että hän kysyi ihan asiaa. Emme ole ehtineet pitkään aikaan olla rauhassa, tehdä juttuja kahdestaan, rakentaa Legoilla tai jotain, ilman kuopuksen kitinää tai jaloissa roikkumista. Ennen kuin ehdin vastata kunnolla, mies vastasi mun puolesta ”Huomenna mä lähden pikkuisen kanssa jonnekin pariksi tuntia, saatte olla ihan rauhassa kahdestaan.”. Esikoisen silmät alkoivat loistaa ja sovimme tekemämme jotain kivaa kahdestaan seuraavana päivänä. Se ilta meni hyvin ja poika jäi nukkumaan harvinaisen rauhallisesti.
 
                      Huomisen koittaessa, olin yliväsynyt kuopuksen jälleen kitistessä yöllä, mies totesi häipyvänsä kuopuksen kanssa mummulaan Poriin. Olisi illan ja yön siellä ja me saataisiin esikoisen kanssa olla ihan-ihan rauhassa koko ilta. Ennen heidän lähtöään, haettiin esikoiselle oma kirjastokortti ja kirjoja lainaan, mulle nukkikseen liittyviä ja pojalle Simpson-kirjoja ja vitsikirjoja. Kotona poika käytti osan päivän ”ruutuajastaan” (joka päivä hänellä on 2 tuntia ruutua ruutuaikaa, jonka hän saa jakaa oman halunsa mukaan tv:n, pleikkarin ja tietokoneen kesken. Jos aikaa jää käyttämättä, sen saa siirtää viikonloppuun ja käyttää silloin.) ja mä luin postit. Sitten siirryttiin Legojen kimppuun, reilun tunnin mun polvet ja selkä kesti lattialla möyrimistä ja sitten siirryttiin olkkarin puolelle. Kello olikin jo aika paljon ja hetken pelien ja telkkarin katsomisen jälkeen siirryttiin _rauhalliselle_ iltapalalle ja sänkyyn päin. Esikko sai nukkua mun kanssa ilmapatjalla ja yö oli ihanan hiljainen.
 
                      Aamulla saimme nousta hissuksiin, omassa tahdissa, esikoisella oli vasta kymmeneksi kouluun meno. Kukaan ei roikkunut jaloissa tai vaatinut huomiota, olipa kerrassaan erikoinen aamu pitkään aikaan. Ja nautin siitä hirmuisesti!
 
                      Pakko sanoa, että tuo esikoisen pieni/suuri toive ja tämän tekstin kirjoittaminen, saivat minut näkemään ja hiukan tajuamaankin, miten sekavaa ja rauhatonta meillä on tavallisesti. Miten paljon kuopus vie aikaani, miten paljon ääntä hän pitää ja miten paljon arki pyörii hänen ympärillään, vaikka tietoisesti yritän huomioida esikoista arjessa. Koska kuopus saa jo muutenkin ja pakostakin niin paljon huomiota ja aikaa, pyrin jotenkin aina jossain välissä huomiomaan esikkoakin jollain tavalla. Vaikeaa välillä, enkä ole ennen tajunnut, miten huonosti siinä olen onnistunut. Ja olen tajunnut, miten tärkeää isommallekin pojalle on äidin seura, ainakin toisinaan. Ja miten mun on nyt herättävä ja pystyttävä antamaan aikaani ja täyttä huomiotani myös hänelle… niin kauan kuin se vielä kelpaa, kohta paikallinen ostoskeskus kutsuu notkumaan iltaisin. Mutta ei vielä, eihän…

esikoinen voomula-kuskina joskus kauan sitten

tiistai, 1. syyskuu 2009

Äiti, mä kerron pikkuveljelle isona! (miten esikoinen rakkautensa veljeään kohtaan näytti)

 

Rakkaus… vaikea sana. Miten selittää helposti ja kaikenkattavasti, mitä ”rakkaus” tarkoittaa? Onko se jotain, joka merkitsee jokaiselle samaa asiaa, samaa tunnetta, vai voiko kukin kokea sen omalla tavallaan? Jos näin on, miten ihmeessä voi käsittää ”rakkauden”? Perustunteena on kai hyvä olo, välittäminen, luottaminen. Se että tykkää ihan hirmuisesti, niin että sydämeen sattuu ja tuntuu tikahtuvan. Aikuiset usein kokevat ”rakkauden” syvänä tunteena, jonain mikä on jossain pinnan alla, tiukasti kiinni. Odotetaan, että meille osoitetaan ”rakkautta” erityisillä tavoilla, kukkasilla ja suklaalla ja sormuksilla. Siis, hetkinen! Jos jokainen kokee rakkauden, ja muut tunteet, omalla tavallaan, miten ihmeessä suklaasta ja kukista onkin tullut yleismaailmallinen tapa osoittaa että ”Hei, mä rakastan sua!”? Suklaa lihottaa… en mä halua lihota ”rakkauden” tähden, ja se on kuitenkin väärää merkkiä tai sitä on liian vähän tai liian paljon. Kukat ovat kauniita, varsinkin luonnossa. Ne maksaa… ääk, se osti ruusuja vaikka piti tankata auto sillä rahalla, mä en kestä tota miestä! Onneksi osaisi sentään ostaa oikean värisiä ruusuja, jos vaaleanpunaisia olisi kotiin tuonut, olisin syöttänyt ne sille papujen ja kastikkeen kera.
 
                      Olen äärimmäisen hankala ”rakastettava”, sen myönnän. Mieskin jo tietää, ettei meille saa tuoda suklaata ilman mun lupaa. Jos mulla on paha päivä, syön kaiken heti ja poden heti perään huonoa omaatuntoa kertyneistä kaloreista ja syytän ja äksyilen miehelle loppupäivän, tosi rakkautta nääs. Kukkia ei kannata ostaa, ainakaan montaa kertaa vuodessa, vaikka mieheni kuuluu siihen harvinaisuuksien joukkoon, joka haluaisi useinkin piristää ja muistaa mua kukilla. Kukkien ostossakin on tarkat säännöt: koskaan ei saa ostaa kukkivaa ruukkuhässäkkää, mitä pitäisi osata hellyydellä ja Subtralilla vaalia kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja saada elämään edes kaksi viikkoa! Mä en yksinkertaisesti osaa tuota taitoa, en en en. Joko kastelen liikaa tai liian vähän (joo, sain aikoinani kaktuksen kuolemaan kuivuuteen ja nyt toinen yksilö on saattohoidossa tossa eteisen pöydällä, turhaa sitä on enää kastella, kuolee kuitenkin ihan piruuttaan), pidän kukkaa liian aurinkoisessa tai varjoisassa paikassa, katson kasvia kieroon tai pahasti, mietin alitajuisesti aina sen nähdessäni, että ei se kuitenkaan jää henkiin. Tällaisen kukan saamisesta mieheltä, tulee jo heti sen nähdessäni paha mieli, hittoako mulle tuo rehuja kun ne tekee kuitenkin itsemurhan parin päivän sisällä vaikka tekisin mitä! Jos kukan ehdottomasti haluaa ostaa minulle, vain yksi kappale kiitos, sillä saa jo ajatuksen ilmi ja yksinkertainen on kaunista. Sitten on tietysti laji- ja väri-tunnisteet kelpaavista yksilöistä, mutta ne jääköön tarkemmin selittämättä…
 
                      Miten ihmeessä mies voi sitten ”rakastaa” mua? Helposti! Leikkimällä ja hupsuttelemalla poikien kanssa, kehumalla silloin tällöin, käymällä kaupassa, maalaamalla makuuhuoneen seinän, lähtemällä kanssani kirpputorille kiertelemään, siivoamalla kissojen vessan, ripustamalla pyykit kuivumaan, kestämällä mun alati vaihtuvia sisustussuunnitelmia ja raahaamalla sohvia ja sänkyjä uusiin paikkoihin mun mieltymysten mukaan, vaihtamalla autoon talvirenkaat, pesemällä kuopuksen tuttipullot… Ei nyt kaikkea tartte yhden päivän aikana tosiaan tehdä! Jätä jotain huomisellekin! Eli meillä ”rakkaus” näkyy arkisissa askareissa, tavallisina tekoina, joita joku pitää liian halpoina rakkauden osoituksina, isot ruusut sentään maksaa niin-ja-niin paljon! Meidän ”rakkaus” on ilmaista (hah hah haa! näkisitpä asuntolainan lyhennykset juu!), arjen yhdessäoloa ja haleja ja pusuja. Ei meidän tapamme ole kaikille sopiva, mutta meidän perheelle se tuntuu olevan aivan täydellinen tapa!
 
                      Ehkä meidän naisten pitäisi aina joskus vaihtaa suuntaa, suurista ja viisaista ajatuksista ja määritelmistä, tunteiden selittämisestä ja runojen lausumisesta, arkeen ja tavallisten tekojen tasolle. Olisiko se miehillekin helpompaa? Ainakin usein tuntuu siltä. Mies ja nainen ovat tasa-arvoisia, mutta erilaisia. Miksi juuri naisten tapa tehdä asiat ja määrittää tunteet olisi se oikea ja miehen örähtely tunteista ja niiden syvyydestä kysyttäessä olisi kauheaa ja ihan väärin. Eikö se nyt tajua? Pitäisi vakavasti keskustella, eikä toi edes osaa sanoa miten paljon juuri mua rakastaa! Miten vaikeaa se voi muka olla?
 
Mä olen ehkä hieman ”mies” jossain asioissa… en mä jaksa turhaa leperrystä ja liperrystä ja pusi-pusia ja oi ihqu kultsi-puppeli sua sentään… Puhun ja keskustelen tunteista ja vakavammistakin asioista, kyllä vaan. Ehkä mulle riittää hali ja seinän maalaus ja tuttipullojen pesu. Mä tunnen ton tyypin mun vierelläni aika hyvin, puhun siis armaasta aviomiehestäni, tiedän ja näen arjen kiireessä ja touhussa jokaisesta hänen sanastaan ja teostaan välisemme rakkauden. Näen ja tunnen sen joka päivä niin monta kertaa, että minusta on turha erikseen pyytää häntä todistamaan tunteitaan mulle. Vierelläni hän on kun nukkumaan käydään, miten asian voisi enää paremmin osoittaa? Jollain kaupasta ostetulla Fazerin konvehtirasialla? Sallikaa mun nauraa, hah! Kauppakasseista kun löytyy maitoa ja leipää ja perunoita, se on täydellistä, se on ”rakkautta”!
 
   Esikoinen on näissä asioissa aika mielenkiintoinen tapaus… pojaksi aika hellyydenkipeä, halaa, tulee viereen ja hakee läheisyyttä. Varsinkin nyt kun kuopus saa väkisinkin enemmän huomiota, esikoinen tuppaa viereen heti kun jään itsekseni. Silittelen hiuksia ja otan kainaloon, sanoja ei tarvita. Toisaalta, käymme joskus keskusteluita tunteista, pitkien aikojen takaisistakin tunteista ja mietteistä. Ja hän haluaa tehdä asioita kotona, koska ”äiti on niin ihana, että haluan auttaa, ettei äidin tartte kaikkea tehdä yksin ja väsyä ihan kokonaan.”. Siis tuleva suomalainen mies, puhuu, pussaa ja tekee hommiakin… ei kuulosta todelliselta! No, onhan tuo murrosikä vielä edessä, silloin voipi tippua matkasta jotain…  
 
Esikko monesti kehuu, miten ihana kuopus on, niin söpö, varsinkin kun se nauraa. Heillä onkin ihan kahdenkeskiset jutut ja naurun aiheet, joista ei aikuinen ota selvää parhaalla tahdollakaan, ehkä hyvä niin. Kuopuksen silmät tuikkivat kuin kirkkaimmat tähdet, kun isoveli on näkyvissä. Vaikka kesken unien hän heräisi ja katsoisi ympäristöään vähän vielä unen pöpperössä, hymy nousee huulille tutun kaverin nähdessään. Ja esikoinen vastaa hymyyn ja kohta on täysi meno päällä…
 
Yhtenä iltana esikko vitkasteli sänkyyn menossa ja pohti selvästi jotain tärkeää. Keinuen samalla tarzan-keinullaan olohuoneen oviaukossa, hän lopulta sai puettua ajatuksensa sanoiksi: ”Äiti, mä kerron pikkuveljelle isona, että hän saa tulla mun viereen, jos näkee painajaista. Ei tartte herättää teitä, kun tulee vaan mun peiton alle ihan viereen, niin ei enää pelota.”. Meinasin alkaa itkeä… Pienelle pojalle, sitä esikoinen kuitenkin vielä on, painajaiset ovat hirveitä. Hän on valmis auttamaan ja varjelemaan pikkuveljeään hirveällä hetkellä, yön pimeinä tunteina kun pelottaa aivan mahdottomasti! Voiko lapsi enää kauniimmin ilmaista rakkauttaan pienempää sisarustaan kohtaan? Ei ne sanat, vaan ne teot joita on toisen puolesta tekemään. Niisk…
 
Tänään esikko lisäsi vielä samaan aiheeseen liittyen, että ”Jos Suomeen joskus tulisi sota, mä kyllä puolustaisin pikkuveljeä. Mä menisin vaikka sen luodin eteen itse, jos joku häntä ampuisi!”. Tässä vaiheessa äidin pokka ei enää pitänyt… Livahdin parvekkeelle tupakalle ja tirauttamaan muutaman kyyneleen.