Meillä katsotaan ja on katsottu paaaaljon eläinohjelmia. Kaiken kokoiset ja näköiset ja karvaiset ja kotimaiset ja ulkomaiset elukka-ohjelmat kuuluvat minun ja poikien suosikkeihin, kun telkkari avataan ja katsottavaa valikoidaan. Jotenkin aikojen kuluessa eläinten maailma tuntuu siirtyneen myös olohuoneeseemme, ruudun ulkopuolelle. Varsinkin esikoinen on tuntunut löytävän jokaisesta ohjelmasta jotain meitä koskevaa, yleensä hän lajittelee meidät sukupuolen ja lajin mukaan. Kuopus on vaikka pikkuhylje, hän itse hylje, mies mursu ja minä joko jättihylje tai ryhävalas… Todella imartelevaa… eikä mun lajimääritelmä muutu vaikka minä muutun, reilun kymmenen kilon painon pudotus ei pudottanut mua suurimman ja mahtavimman eläimen paikalta. No, onneksi minä itse tiedän, että suurimmat valas-vaatteeni on nyt matonkuteina, tosin olisihan se mukavaa jos joku muukin sen huomaisi. Mutta pojat on poikia ja miehet miehiä, ei niiltä kannata liikoja vaatia… Eivät kuitenkaan suostuisi katsomaan keijukais-ohjelmia edes mun mieliksi, jos vaikka saisin välillä jonkun kevyemmän tittelin itselleni.

 

                      Minulle eläimistä perheessämme tulee mieleen lähinnä ameebat (ovatko ne eläimiä?), kun katson tiettynä aikana illasta sohvalle päin. Lötköjä pötköjä makaa ja röhnöttää sikin sokin, niin ettei osaa heti sanoa, mistä yksi alkaa ja mihin toinen loppuu. Päiden määrästä on helpoin tarkistaa perheen väkimäärä, kaksi karvaista ja kaksi tai kolme vähemmän karvaista kun löytyy, niin ovet voi lukita. Liiat heitetään ulos ainakin yön ajaksi…

 

                      Miehen määritelmä itsestään eläimenä: ”aivan selvästi atleettinen ja mahtava alfa-uros!” (just joo ja heh he) Laumansa vartija ja suojelija, karvainenkin välillä, riippuu miten usein jaksan patistaa hänet leikkaamaan ja kampaamaan naama-karvansa. Mutta onhan se helppo suojella laumaa, kun sopivan tv-ohjelman avulla saa lauman koottua samalle sohvalle. Ja se pinon alimmaisena oleminenkin perheen suojelua, ei ainakaan sohvan vieterit pääse ketään muuta pistelemään. Urheana hän ottaa pistot vastaan ja lunastaa näin oikeuden saapua ruoka- ja juomapaikalle ensimmäisten joukossa. Ei tosin ihan ensimmäisenä, esikoinen saa yleensä todeta tilanteen vaarallisuuden ensimmäisenä. Hyökkäävätkö piilevät krokotiilit (oliiveiden tai dr Pepperin muodossa) pinnan alta, vai uskaltaako sitä käydä ravinnon kimppuun ja täyttää kupunsa nauttien vaarattomasta ympäristöstä? Ruoan jälkeen onkin hyvä viihdyttää perhettään esittelemällä ”atleettista” vartaloaan eri asennoissa. Homer Simpson-boksereissaan olohuoneessa keikkuen ja erilaisia bodaus-asentoja epätoivoisesti matkien, hän saa minut ja esikoisen tirskumaan ja hirnumaan naurusta kunnes anomme armoa silmät kyyneleissä ja mahat kipeinä. ”Juu, juu, kyllä sä olet todellinen alfa-uros! Mutta lopeta jo, pliiiis!”

 

                      Minä, siis juuri minä, olen ”Markka Tatti!”. Eli esikoinen-suomi-esikoinen sanakirjaa apuna käyttäen teen teille selväksi: Minä olen Matriarkka! Eli rakkaan norsu-laumani ehdoton johtaja, vanha ja ”viisas”, kunnioitettu tiennäyttäjä! Hah hah haa, siitäs saitte! Muistakaakin tuo, mat-ri-ark-ka! Olen kyllä ainoa nais-puoleinen immeinen asunnossamme, siis silleen vakituisesti kirjoilla oleva. Korvatkin hiukan höröllään, kärsä uupuu, mutta eihän kukaan ole täydellinen. Ja juu, kyllä, munhan se viimeinen sana taitaa yleensäkin kaikessa olla… Ei siksi että alamaiseni alistuisivat edessäni ja polvistuisivat säännöllisesti, tai tarjoaisivat sen viimeisen pähkinän minulle, vaan ihan siksi että mies… no, hälle vaan melkein kaikki on ”ihan sama, päätä sä”. Enkä enää jaksa alkaa kalastaa sitä mielipidettä tai tahtoa sieltä väkisin esiin, menisi liian hitaaksi meidän arki. Kysyn asioita, ja jos ei pysty sanomaan selvästi mitä haluaa, tai vastaa tuon ”ihan sama” tai ”joo joo” (jolloin tiedän ettei taaaaskaan ole kuunnellut yhtään mitään mitä mä höpötän), teen päätökseni ja seuraukset saa kestää. Ei valitusoikeutta jälkikäteen, tyydy kookospähkinään tai ole ilman! ”joo joo”…

 

                      Oi elämä ja eläimet! Perheemme elämä sujuu suht mukavasti kaikkine eläinlajeineen, matriarkka ja alfa-uros, hylkeet, ameebat, kissat, mursut ja muut oliot, kaikki sulassa sovussa, ainakin lauantaisin kun kokoonnumme yhteiselle aterialle karkkipussien ympärille, suut sokerissa ja silmät telkkaria tuijottaen… jokohan eläinohjelmat alkaa, ottakaa sipsejä välillä ettei tule pelkkää sokeria! ”joo joo!”