Ah miten tuttu lause vuosien ajan. Tekosyynä kaiken mahdollisen tavaran, huvin ja hyödykkeen saamiseksi on tätä jankkausta on saatu kuulla yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes se jo siivilöityy automaattisesti ”roskapostina” korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitään merkintää lokikirjaan ei ole enää aikoihin tästä jäänyt, onneksi, sillä tämän emon emolevy olisi täyttynyt aikoja sitten eikä minuun ole asennettu ”nollaa turhat kitinät”-ohjelmaa. Päivitykselle asiassa olisi käyttöä, varsinkin kun muutaman vuoden kuluttua tämä jankutus alkaa kuulua stereona kuopuksen opeteltua puhumaan. Luotan että joku vielä joskus pystyy kehittämään tämän tarpeellisen ohjelmiston ja valloittaa maailman ja kaikkien äitien sydämet! Toivottavasti se tapahtuu pian, mieluiten jo heti huomenna tai ainakin ensi viikolla…

 

Mutta juuri kun kitinä-suodattimeni on ohjelmoitu kohtaan ”vasemmasta sisään ja oikeasta ulos”, kuin ihmeen kautta tämän lausahduksen merkitys on heittänyt kärrynpyörää ja tarkoittaakin aivan eri asiaa kuin vuosi sitten! Siis mitä? Täytyy oikein keskittyä ja todeta kuulleensa sittenkin oikein. Ennen lauseen merkitys oli suunnilleen ”Kun kaikilla muillakin on, niin minunkin on aivan pakko-pakko-pakko saada se! Tai muuten olet aivan ääliö äiti eikä mulla ole yhtään kavereita sun takia eikä mulla ole  toivoakaan tulevaisuudesta tai elämästä yleensäkään!”. Nykyisin sama käännetään suomeksi suunnilleen näin :”Kun kaikilla muillakin on, niin mulla ei todellakaan voi olla sitä tai mä oon ihan out ja ääliö,  eikä mulla ole toivoakaan tulevaisuudesta tai elämästä yleensäkään!”. Mitä ihmettä on tapahtunut? Poikani on kasvanut siihen ikään, että on alkanut katsoa mitä päälleen pistää. Mikään äidin ostama  ei tunnu kelpaavaan, ellei se ole maastokuvioinen tai musta ja siinä ole pääkallon tai lohikäärmeen kuvaa. Pienen paikkakunnan harmeihin kuuluu vain yksi ainoa kauppa josta saa vaatetta, eli niitä samoja paitoja ja housuja, mitä ”kaikilla muillakin on”. Ei kelpaa, en pistä päälleni, en halua! Ulos lähtiessä on pakko vilkaista vielä peilistä, ettei vaan näytä ”juntilta”. Jee, sanavarasto on selvästi kasvanut, kiva juttu.

 

Äidin on aika vilkaista peiliin, mihin nämä kaikki vuodet on menneet. Juurihan hän köllötteli tyytyväisenä äidin ompelemissa potkareissa, vielä tarhassa kelpasi siniset ja vihreät college-puvut. Vauvani alkaa näyttää itsenäistymistä, pakko hyväksyä. Surffataan yhdessä netissä ja tuurilla alennuskorista löytyy vaatteet, jotka molemmat hyväksyvät. Äidillä kun on lopulta kuitenkin se viimeinen sana asiassa, ja se rahakukkaro. Ja pakko myöntää, ei ne pojan valitsemat vaatteet ihan mahdottomia olleet. Ihan nykymuodin mukaisia, kun vertaa muihin samanikäisiin poikiin. Mutta kun ei ole koskaan ennen tarvinnut verrata! Aivan sama vaikka likaisissa, rikkinäisissä verkkareissa olisi pihalle juossut, kunhan liikkeelle pääsi ja kavereiden luo. Nykyään nuo ”rytkyt” lentää kaaressa roskikseen ja vaatekaappi huutaa tyhjyyttään, tulee kalliiksi olla ”in”. Onneksi hän ei vielä ymmärrä vaatemerkkien päälle mitään, vain väri ja kuvitus ratkaisee, halpakin käy kunhan tietyt kriteerit täyttyvät. Kunhan ei ole kaikilla muillakin!

 

Minusta lohikäärmeen kuva näyttää aika samalta kuin toisessakin paidassa, mutta pojalle kuvissa on valtava ero. Niin valtava, että se voi estää koko henkisen kasvun ja tehdä hänestä täyden juntin! Eihän äiti voi antaa sen tapahtua lapselleen, eihän? Pakkohan minun on äitinä varmistaa lapseni tulevaisuus ja se että kavereita riittää, vaikka se riippuisi siitä lohikäärme-paidasta joka sijaitsee toisella puolella suomea ja kohtuullisten postikulujen päässä. Kai tämä on helppo vielä selvittää verrattuna teini-ikään…

 

”Äiti, mä  HALUAN värjätä hiukseni mustiksi!”… Rakas poikani, olen pahoillani, mutta sinusta taisi tulla juuri ”juntti”. Sillä jossakin se raja kulkee, äidilläkin.