Sainpa kesän alussa ihanan puhelun; rakas ystäväni oli vihdoin (ja viimein) päättänyt astua avioliiton satamaan, tai satama-altaaseen, ihan miten sen ottaa. Olimme mieheni kanssa tervetulleet juhliin ja saisimme jäädä yöksikin, koska eri paikkakunnalta ollaan. Wau! Tihrustin onnen itkua ystäväni puolesta ja loin paniikinomaisen katseen kohti vaatekaappia… Minä, entinen himobailaaja ja superyöpörrääjä, olen käynyt viimeksi ulkona… siis muualla kuin sukulaisissa ja kaupoissa… ööh… ihan liian kauan sitten. Mahtuuko vaatteet päälle? Onkohan mulla ensinkään mitään vaatetta, joka ei lötkötä tai pötkötä päällä? Jotain, joka on tehty muusta materiaalista kuin college-kankaasta tai trikoosta? Jotain, joka olisi muuta mallia kuin ”puolijoukkueteltta”? Eli jotain vaatetta, joka ei tunnu niin kauhean mukavalta päällä…

 

Siinäpä hyvä syy tehdä tutkimusmatka eksoottiseen ja kovin tiheäkasvuiseen vaatehuoneeseemme! Kun ensin ylitin ”sekalaisen muovikassi”-vuoren, sain suht pysyvän jalansijan ”vanhojen hyllylevyjen väliseen”-solaan. Sitkeästi siinä solassa oikealla jalalla huojuen, sain nostettua vasemman jalkani ohi ”poikien vanhat ja uudet talvipuvut”-kasvuston, joka alkaa uhkaavasti viedä tilaa seinän naulakoissa riippuen. Etsin silmilläni kiihkeästi tasannetta, jolle laskea vasemman jalkani… horjahdan oikealle ja saan kädelläni otteen ”alun perin vaatteiden laskostamiseen tarkoitetulle, mutta nykyään valmiiksi ostettujen joululahjojen, puoliksi käytettyjen maalipurkkien, sisustusmiekkojen sekä lattiarättien säilytystaso”-tasanteesta. Huomaan olevani notkeampi kuin luulinkaan ja pöyhistän rintaani. Kankeampi olisi kaatunut suoraan naamalleen niiden maalipurkkien päälle…

 

Kun vihdoin pääsen eteenpäin tuon metrin matkan, saavun ”kauniisti ripustetut, mutta täysin väärän väriset, malliset ja kokoiset mekot ja hameet”-metsikölle. Kuka ihme nuo tänne on tuonut, eihän noita voi päälleen vetää! Huokaisen ja peräännyn kohti ovea. Jätän kaiken paikoilleen, seuraava uhkarohkea seikkailija saa siivota jos haluaa… toisaalta eihän elämässä olisi mitään jännitystä, jos kaikki olisi niin kovin siistiä. Löysinhän itselleni taas monta väärän väristä ja muotoista ja kokoista asustetta, ei niistä tosin ole kuin pölyräteiksi, mutta yllätys arkeen kuitenkin. Istun alas ja mietin juhlia tarkemmin… ja tiedän heti mitä laitan päälleni! Nautin kun kaivan pari vuotta vanhan hääpukuni alavarastosta, terve taas, mukava nähdä sinuakin. Hääpuvussani on musta alaosa ja musta korsetti-mallinen yläosa, täydellinen juhla-asu, eikä kukaan tasan tarkkaan arvaa puvun alkuperäistä käyttötarkoitusta. Tosin jo ostaessani pukua, päätin että sen täytyy olla monikäyttöinen, yhden juhlan pukuun en rahojani laittaisi. Jee, pukeutumisongelma ratkaistu, otan taas rennosti.

 

Kun H-hetki vihdoin koittaa, siis aika kun pitäisi jo olla menossa mutta minä vasta olen saanut kiskottua vaatteet päälleni, vietän vielä hetken kylpyhuoneessa taistellen urheasti hiusteni kanssa. Rehellisesti sanottuna vietän siellä enemmän aikaa kuin yleensä kuukaudessa yhteensä… Kastelen ja föönaan, harjaan ja tupeeraan, suihkutan hiuslakkaa ja harjaan taas, tupeeraan ja lisään lakkaa. Ei, ei, ei! Miten tätä on joskus jaksanut joka viikonloppu? Pyörähdän näyttämässä tekelettäni miehelle. ”Hyvä se on, tarttis mennä jo.” Äääk! Ei sen kuulu olla hyvä, vaan upea! Takaisin kylppäriin… Vihdoin olen itse tyytyväinen ja astun ulos ihasteltavaksi. Mies kehuu kauniiksi ja vilkuilee kelloa. Lastenvahdiksi saapunut anoppikin hymyilee, nätti olet. Onnesta leijuen alan laittaa kenkiä jalkaan ja huikkasen esikoiselle morot. Poika tulee eteiseen… ja alkaa nauraa! Äiti, sä oot hassun näköinen!

 

Ryminää kuuluu… se olin vain minä, joka tipahdin maan pinnalle jostain korkealta. ”Oot sä nätti, mutta hiukan hassun näköinen vaan.” poika korjaa erheensä ja häipyy takaisin huoneeseensa Legojen pariin. Tekisi mieli rynnätä kylpyhuoneeseen ja ottaa harja ja hiuslakkapullo käteen ja tehdä jotain hiuksille. Ei mun kuulu olla hassun näköinen! Ei juuri nyt, kun vuosien tauon jälkeen olen tehnyt tunteja töitä, saadakseni itseni juhlavaan kuntoon. Valmiiksi juhlimaan ja pitämään hauskaa aikuisten seurassa, valmiiksi unohtamaan muutamaksi tunniksi vaipat ja Legot ja Piltti-purkit ja kissan karvat ja yökitinät. Juhlafiilis kurkkii jostain maton alta… äsken se vielä roikkui kattolampussa. Miten katoavaa onkaan maallinen kauneus, miten paljon nuo lapset suustaan päästävätkään. ”Mennään jo!” mies painelee alaspäin rappukäytässä. Joo, lähdetään juhlimaan. Mä olen nätti, silleen hassulla tavalla.