Outo tilanne…en ole tottunut ole korvaamaton kuopukselle, se ainoa joka kelpaa. Heti hänen synnyttyään mies piti oli kolme viikkoa kotona ja alussa oli pojan kanssa varmaan enemmänkin kuin minä. Sektiohaava oli todella kipeä ja piti minut petipotilaana ensimmäisen viikon kotona. Alusta asti mies on osallistunut syöttämiseen ja hoitamiseen todella aktiivisesti. Pullolapsi kun hän oli, äidin läsnäolo ei ollut välttämätön 24/7. Ensimmäisen kerran kotoa pois taisin tosin olla vasta kun kuukausi oli tullut pojalle ikää, ja peräti lähikaupassa kävin. Mies jopa yritti innostaa minua lähtemään kaupoille tai kahville ulos kavereiden luo, mutta enpä jaksanut. Luotin, ja luotan edelleen, täysin siihen että isä ja poika pärjäävät kahdestaan. Mutta viihdyn vaan kotona parhaiten, kuten mieskin. Ison miehen silmistä näkyvä rakkaus tuota pientä ”pallopäätä” kohtaan on jotain niin kaunista ja ihanaa, etten voinut koskaan kuvitellakaan sellaista näkeväni. Usein katsonkin heidän yhdessäoloa kyyneleet silmissä, miten onnellinen ihminen voikaan olla.

Miehen palattua töihin, päivät kuluivat nopeasti ja vapaa-ajan mies vietti vain lasten kanssa, lähinnä kuopusta viihdyttäen, niin minä sain keskittyä esikoiseen kunnolla. Kuopuksen valloittava hymy leviää korviin kun vain näkeekin isin, jotain kivaa on aina tiedossa, jos ei muuta niin rauhallista sylittelyä sohvalla. Pari kuukautta sitten mies jäi yllättäen työttömäksi, jolloin hänen ja kuopuksen yhteinen aika vain lisääntyi. Päätimme ottaa työttömyydestä sen ilon irti, minkä siitä nyt voi ottaa, eli mies saisi olla mahdollisimman paljon pojan kanssa, elää arkea ja seurata hänen kasvuaan ja kehitystään. Minä en omista tätä lasta, enkä voi omia häntä itselleni. Minun mielessäni me vanhemmat olemme tasa-arvoisessa suhteessa lapsiin, kumpikaan ei ole oikeutettu päättämään mistään lapsia koskevasta asiasta yksin. Jos mies haluaa lähteä mummulaan pojan kanssa, enkä minä jaksa lähteä mukaan, ilomielin he saavat lähteä. Ja ovat olleet siellä yökylässäkin ilman minua, enkä koe olevani tämän asian takia sen laiskempi tai huonompi äiti kuin muutkaan. Ihanaa vaan kun tietää löytäneensä lapsilleen niin täydellisen isän, kuin vain itse voin toivoa. Rakastavan ja luotettavan, hoivaavan ja kärsivällisen. Olen onnellinen!

Tämän kaiken takia, olen hämmentynyt. Viime päivinä kuopus on alkanut saada ”itku-raivo-hepuleita” jos on jonkun muun kuin minun sylissä, pari kertaa jopa isänsä kanssa olleessaan. Eikä silloin auta muu kuin ottaa lapsi minun syliini, ja kas, huuto taukoaa melkein välittömästi. Muiden kuin mieheni kanssa, asiassa ei ole ongelmaa, äidin syliin vaan pikkuinen. Mutta minulle tulee jotenkin paha mieli ja sääli miestä, kun poika ei halua rauhoittua hänen lähellään. Niin paljon kun he ovat yhdessä olleetkaan, eikö isä olekaan tärkeäksi pojalle, vaikka kaikki mahdollisuudet suhteen luomiseen on ollut olemassa ja käytössä? Kysyinkin etteikö miestä haittaa se, että poika haluaakin yht’äkkiä vain äidin syliin. Ei kuulemma, se on nyt vaan sellainen aika, että äiti on tärkeä. Joo joo, mutta kun en sitä nyt ihan niin suunnitellut! Halusin molempien olevan yhtä tärkeitä ja rakkaita pojalle. Kai me olemmekin, mutta eri tavalla vaan. On se pakko sitten uskoa, että raskausaikana jo kuopus tottui enemmän minun ääneeni, hajuuni ja tapaani liikkua. Että kuitenkin olemme olleet yhdessä kauemmin, vaikka emme sylikkäin vaan sisäkkäin.

Minun on annettava periksi ja kuunneltava lastani, hän haluaa juuri nyt minut ja vain minut. Pitää elää hetkessä ja tunnustella kuopuksen mielialaa. En voi pakottaa häntä tietyllä hetkellä mihinkään mihin hän ei itse halua, en vielä näin pienenä. Esikoisen voin kyllä pakottaa kouluun vaikka kotona olisi mukavampaa, mutta kuopus on vasta vauva ja hänellä on vauvan tarpeet. Ja meidän vauva tarvitsee nyt äitiä, nyt on sen aika. Pakko myöntää näin lopuksi, että kyllähän ihan kivalta tuntuu, kun huomaa olevansa tärkeä pikkuiselle. Vieno hymy nousee huulille kun pieni hikinen pää nojaa rintaa vastaan ja hengitys tasaantuu itkun loputtua. Rakas poikani.