Kuvittele seuraava tilanne: ”Lapsi, 8kk, ryömii pitkin parkettia sohvan viereen ähisten ja puhisten. Kädet hapuavat sohvan reunaa. Yläruumis nousee ja hän on polvillaan tukien käsillään pehmeään kankaaseen. Onnellinen ilme kasvoillaan hän katsoo ympärilleen, näkeväthän kaikki miten pääsin tähän ihan itse? Jalat alkavat vapista väsymyksestä, mutta mieli ei anna periksi laskeutua varovaisesti istumaan. Huojunta jatkuu, pää heiluu puolelta toiselle. Kädet irtoavat lopulta. Sekunnin ajan lapsi yrittää pitää itsensä pystyssä, mutta painovoima on armoton. Yläruumis alkaa kallistua uhkaavasti taaksepäin. Ja sitten se tapahtuu… Kops! Suoraan takaraivolleen lattialle.”  

 

                      Miten sinun kuvitelmissasi tilanne jatkuu? Itkua ja huutoa tottakai, sattuuhan tuo paljon! Lohdutusta ja sylitteylyä, tutti suuhun ja isin tai äidin syliin. Ok, otetaan seuraava tilanne.

 

                      ”Lapsi, 5kk-8kk, lähdössä ulos vanhempiensa kanssa. Äiti pukee, lapsi istuu sylissä. Vaatteet päällä ja kohti ovea. Aurinkolasit vielä lapsenkin silmille ja hattu päähän.”

 

                      Sinun vuorosi taas? Missä pukemisen aikainen kiemurtelu? No kyllä lapsi ainakin lasit päästä nakkaa, tai yrittää kiskoa hatun pois kutittamasta. Ok, yksi tilanne vielä.

 

                      ”Taas istutaan eteisessä pukemassa. Lapsi saa elämänsä ensimmäisen kerran kengät jalkaansa. Tähän mennessä aina hän on ollut paljain varpain tai sukkasillaan. Mitä lapsi siis tekee?”

 

                      Kieltäytyy nousemasta kengät jalassa? Katselee ja ihmettelee niitä? Yrittää ehkä ottaa ne jopa pois jaloistaan?

 

                      Ei, ei,ei! Metsään meni jotta humahti! Siis eniten ensimmäisessä tilanteessa lasta häiritsee se, että kädet ei vielä jaksaneet pidempään. Pieni kitinä ehkä, mutta eikun ylös uudestaan kunnes jälleen kopsahtaa. Pukemisessa hän istua tönöttää paikoillaan ja antaa rauhassa pukea. Katsoo vain ympärilleen josko jotain mielenkiintoista näkyisi. Hattu, pipo, aurinkolasit… aivan sama, ei hän tunnu edes huomaavan niitä, saati häiriintyvän niistä. Samoin nuo kengät, ei pienintäkään reaktiota! Ei voi olla tervettä touhua, tai touhuamattomuutta. Sen verran olen lapsia jo työksenikin pukenut ja heidän menoaan seurannut, että luulen omaavani jonkinlaisen vertailupohjan. Jos kuopuksen pipo on vinossa ja toisen silmän päällä, ei haittaa, näkeehän sillä toisella silmällä vielä. Vasta jos molemmat silmät on peitossa, voi käsi hiukan heilahtaa pipon suuntaan, muttei liian innokkaasti kuitenkaan. Kai joku tän pipon joskus mun silmiltä pois ottaa, jos ei, niin ollaan pimeässä sitten…

 

                      Kun poika haroi paljon korviaan ja oli kovin kränäinen, laitoin pienestä suihkepullosta aloe veraa hänen korviinsa. Hiukan pelkäsin mikä huuto siitä tulisi, mutta ei reaktiota, lähinnä hän odotti milloin pääsisi sylistä pois ja takaisin lattialle lelujen luo. Joo, huolestuttavaa, tiedän… Sormet jos jää oven tai laatikon väliin, kitinää on sen aikaa että pääsee irti. Vaikka sormet punoittaa, ei kipuitkua lainkaan. Eikä hän tarvitse lohdutusta tai sylittelyä, kunhan pääsee taas jatkamaan tohujaan, se riittää.

 

                      Huomenna on neuvola, pakko kysyä tästä asiasta siellä. Onko olemassa jotain tautia, johon ”oireet” sopisivat vai onko kuopus vain ruohonkorren tai kiven murikan tasolla tuntoärsykkeiden kanssa? Niin kuin kylpyvesi… aivan sama onko se lämmintä ja viileää, kunhan tekemistä riittää, esim. kylpyankka kaverina. Näin on ollut ihan pienestä asti, kylvettäjän käsi väsyi totaalisesti kun poju vaan lillui tyytyväisenä viilenevässä vedessä vaikka kuinka kauan.

 

                      Tiedän kyllä, että maailmassa on muutama ihminen joka ei tunne kipua, tai lämpötilan vaihteluja. Äärimmäisen harvinaisia tapauksia, enkä oikein usko kuopuksen kuuluvan heihin, mutta kuitenkin… Missä menee raja terveen tilanteisiin sopeutumisen ja huolestuttavan ylisopeutumisen, hällä väliä millään missään- tyypin, välillä? Kertokaa, oi se mulle kertokaa!